(Julkaistu mielipidekirjoituksena Savon Sanomissa 5.8.2018 )
Artikkeli köyhyydestä ja suomalaisesta sosiaaliturvajärjestelmästä oli kuvaava (SS 2.8.). Haastateltavana ollut Emppu kertoo perheensä arjesta karua tarinaa, jossa rahat eivät aina riitä edes ruokaan.
Tarina ei ole mitenkään poikkeuksellinen. Aivan liian moni joutuu Suomessa turvautumaan hyväntekeväisyyteen saadakseen edes välttämättömät tarpeensa tyydytettyä. Köyhyydessä elävistä iso osa on lapsia. Miten näin voi olla yhdessä maailman parhaimmista maista? Eikö suomalaisen hyvinvointivaltion pitäisi huolehtia myös köyhimmistään?
Pitäisi kyllä. Esimerkiksi laissa toimeentulotuesta, viimesijaisesta sosiaaliturvasta, kirjoitetaan, että toimeentulotuen avulla turvataan henkilön ja perheen ihmisarvoisen elämän kannalta vähintään välttämätön toimeentulo.
Silti meillä on viime vuosina heikennetty merkittävillä tavoilla pienituloisten asemaa. Terveyskeskusmaksujen nostaminen, perusturvan indeksijäädytykset, aktiivimalli, lapsilisien leikkaukset…
Kaiken takana tuntuu olevan ajatus köyhästä laiskana omaneduntavoittelijana, jota pitää kepillä ”kannustaa” eteenpäin. Syy köyhyydestä lankeaa yksilölle.
Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkimuspäällikkö Anna-Maria Isola toteaa jutussa, ettei suomalaista köyhyyttä ymmärretä laajalti. Olen samaa mieltä. Siksi tällaisten tarinoiden kertominen on tärkeää.
Jokaiselle jutun lukeneelle lienee selvää, ettei Empun köyhyys ole oma valinta. Hän ei lukemani perusteella tarvitse sen enempää keppiä kuin porkkanaa. Hänen perheensä tarvitsee elääkseen lisää rahaa kuten moni muukin köyhyydessä elävä suomalainen.
Mielestäni on selvää, että sosiaaliturvan vähimmäistasoa on korotettava ja järjestelmästä on tehtävä aidosti asiakasystävällinen mahdollisimman pian. Tämä on täysin mahdollista, jos vaan tahtoa löytyy.